"Sinkkukämppääjä"

Muutin aikoinaan työharjoitteluun pääkaupunkiin majoittuen sopivasti täällä jo vuokralaisena punkanneen systerin luo. Tämän kanssa oli muutettu lapsuudenkodista yhdessä ensin läheiseen kaupunkiin opiskelija-asuntolaan kesäasukkaaksi, sitten baarituttujen kautta kolmen tytön kimppakämppään. Paikkakunnan vaihduttua löydettiin kokonainen kommuuni ympärille, ja myöhemminkin asuttiin aina vähintään kaksin. Jäin yksin siskon vuokraamaan yksiöön tämän lähdettyä opiskelemaan kauas ja jäädessä sille tielle perhettä perustamaan.

Malliopittua kimppakämppäämisen keksin säästää vuokrassa ottamalla alivuokralaisen samassa rapussa asuvasta biletyskaverina tutuksi tulleesta vertaisesta. Vähäiset neliöt jaoin toisenkin kerran uudessa osoitteessa, kun kimppakämppään löytyi tuttavapiiristä maksava asukas. Verhoillakin voi huonetta jakaa, mutta vierailuajat osoittautuivat vaikeiksi sopia. Toisen olisi ollut kyläiltävä muualla yhden majoittaessa seuraa itselleen. Piskuisesta yksiöstä muutin pian siihen aktiivisesti yksin jäätyä vasta asunnon rapistuessa vanhuuttaan, ja omistajatahon suunniteltua remontin jälkeen korottaa jo 20 euroa neliöltä maksanutta vuokraa.

Kunnallisvaaliehdokkuus ja kaupungin asuntojonossa onnistuminen osuivat sitten kohdallani samaan vuoteen, ja asun nyt kaikin mokomin loppuelämäni vuokra-asunnossa. Alivuokralaisia en ole harkinnut paitsi joutuessa hakemaan asumistuen lisäksi toimeentulotukea työttömyyden välillä vaivatessa. Kun asunnon pohjaratkaisu ei salli kuin yhdelle oven sulkemisen yksityisyyden suojaksi, olisi vaikea löytää jääkaappipakastimen hallitsemaan tupakeittiöön vuokraa suorittava asukas tässä asunnottomien kaupungissakin. Onneksi töitä on ollut ja terveyttä riittänyt keikkatyötä tehdä, yksin maksaessa talouden elinkulut onkin varmuus asumisen jatkumisesta ollut merkittävä.

Stadin asunnon olen kahdesti vuokrannut sallituksi ajaksi max kaksi vuotta, seurustelu- ja opiskelusyistä. Olen siinä tilanteessa joutunut kerran häätämäänkin toiset tieltäni palattua "häntä koipien välissä" kotiin avoliitosta susirajan takana, opintokurssinkin keskeyttäen. Toisella kertaa seurustelin kahden asunnon suhteessa, jotta oli varmasti paikka mihin palata. En ole kyennyt sitoutumaan metsäkansan elinoloihin epämukavuusvyöhykkeellä, joka mielestäni alkaa viimeistään siitä mihin asfaltti missäkin loppuu. Helsingissä ei usein toistuva sähkökatkos kestä niin kauan, että pakastimessa ruoat pilaantuvat. Kestämätön oli myös kirjeen postitusmatkalla havainto, ettei ollut vastaan- eikä takanatulijaa, mutta kukaan ei edes ajanut autolla ohitse! Siinä jo yksinäisyys maksimoitui, ei stadissa sillä tavalla ikinä, täällähän väkisinkin törmää tyyppeihin, jos ei tarkoituksella väistele!

Yksikkötalous voi kokemani mukaan löytää paitsi vertaisiaan, myös muuten suuntautua ulos ovesta elämään. Sosiaalisena ihminen tarvitsee jo kotirapussa kahvillekutsujan, ja useampia osoitteita, joissa odotetaan kylään hyvän sään aikana. Itse pyöräilen tai hyödynnän julkisen liikenteen kattavaa palvelua päivittäin myös työstä vapaina päivinä. Kaukoliikennekin saa minut tarjouslipun hankkineen kyytiinsä sukuloimaan melkein kuukausittain. Nautin kuitenkin joka kerta palata omaan kotiin, jossa nukun kun nukuttaa, valvon vaikka kaikki valot päällä läpi yön (tein vuoden lopulla opintopisteurakan, jonka mahdollisti häiriötön työskentely 24/7 kellosta piittaamatta) tai vaihtaa sisustusta inspiraation mukaan.

Minulla on 50 neliön asunnossa makuu- ja pukeutumishuoneen lisäksi tila jaettu tehokkaasti: keittiötason äärellä on kahvikoneen lähellä baarijakkarat, vieraat istutan "ruokailunurkkaan" neljän hengen pöytään ikkunan alla. Nahkaiset nojatuolit joutuivat äskettäin sivuun kuntoilulaitteiden tieltä, nyt allekirjoittaneella on kotikuntosalikin! Mainittakoon, että kaikki kalusteeni ja laitteni olen saanut kierrätystietä, silläpä nautinkin sisustaa, enkä tarvitse kotivakuutusta!

Ainoa muutoshakuisia toimenpiteitä vaativa asia yksinasumisessani on jokakeväisestä romanttis-kaihomielisestä parihakuisuudesta selvittyä yksikseen ikääntyminen. Jos terveydentilan oikuttelu pelottaa tulevaisuudessa kohdata yksin vaikka turvapuhelin taskussakin, harkitsen vakavasti alivuokralaisen hankkimista. Vaikka väliaikaisenkin, ja useampikin seniori voisi jakaa yhteisen osoitteen matkalla mahdolliseen laitoshoitoon. Tulevaisuus yksin muttei koskaan yksinäisenä ei minua pelota!