Susanna Dakash

Kuva: Helsingin kaupungin aineistopankki / Reija Jousjärvi.

 

Naisten elämästä ilman parisuhdetta ja perhettä on tullut yhä yleisempää. Yksin asuvien naisten määrän kasvu on kuitenkin paljon muutakin kuin tilastollinen tosiasia. Kyse on yhteiskunnallisesta muutoksesta, jossa perinteisen perhemallin rinnalle on tullut mahdollisuus viettää elämänsä yksin. Siitä huolimatta keskustelu yksin elävistä voi olla ristiriitaista: toisaalta heistä puhutaan itsenäisinä ja vapaina lintuina, toisaalta perheonnesta sivuun jäävinä raukkoina. Miten yksin elävät naiset itse puhuvat elämästään? Millaista identiteettiä he rakentavat itselleen vallalla olevien puhetapojen perusteella?

 

Perhemallista yhden yksiköksi

Länsimaissa on viime vuosikymmeninä tapahtunut merkittävä käänne ihmisten asumismuodoissa: yhden hengen talouksien määrä on ollut tasaisessa nousussa, varsinkin kaupunkiympäristöissä. Perhe on aiemmin ollut yhteiskunnan perusyksikkö, ja ihmiset siirtyivät eri elämänvaiheissaan yhdestä perheestä toiseen. Nykyisellään taas aikuisen elämä on enemmänkin syklistä vaihtelua yksin elämisen ja muiden kanssa elämisen välillä. Perhekeskeisen elämisen mallin rinnalle on siis tullut mahdollisuus viettää elämänsä yksin. (Klinenberg 2012, 1–17.) Siitä huolimatta, heteroseksuaalista perhe-elämää pidetään edelleen itsestään selvänä tienä onnellisuuteen ja täyttymykseen, kun taas yksin elävän odotetaan jollakin tavoin selittävän normista poikkeavaa tilannettaan (DePaulo & Morris 2005).

Ehkä tämän vuoksi tapa puhua yksinelämisestä on ristiriitaista: toisaalta se nähdään vajavaisena elämänmuotona ja uhkana perhemallille, toisaalta individualistisen ihanteen ja vapauden toteutumisena. Yksineläjät tasapainottelevat näiden kahta ääripäätä edustavan näkemyksen puristuksessa. Erityisesti yksin elävät naiset haastavat perheideologian ja patriarkaalisen yhteiskunnan oletuksia ja odotuksia (Gordon 1994). Siinä missä miehen miehisyyden mittana on hänen voimansa, valtansa ja taloudellisen menestyksensä, nainen nähdään edelleen helposti miehen kautta: naisellisuus liitetään heteroseksuaaliseen parisuhteeseen ja äitiyteen. Tämän vuoksi yksin eläminen voi leimata naista enemmän kuin miestä. (Ojala & Kontula 2002, 83–87.)

Enemmistö ihmisistä muodostaa odotusten mukaisesti parisuhteen ja perheen, jolloin järjestelmän ulkopuolelle jäävät joutuvat tekemään työtä löytääkseen paikkansa ja rakentaakseen identiteettiään. Valtavirran mukaisen elämäntavan valinneet joutuvat harvemmin selittämään elämäntapaansa itsellensä tai muille. Yksineläjänaiset puolestaan päätyvät todennäköisemmin arvioimaan elämänkulkuaan ja pohtimaan elämänsä merkitystä. (Gordon 1994, 143–147.) Näin ollen on kiinnostavaa katsoa, miten yksin elävät naiset rakentavat elämäntarinaansa. Valinta keskittyä naisten tarkasteluun ei kuitenkaan tarkoita, etteikö esimerkiksi yksinelävien miesten, parisuhteen tai perheen tutkiminen olisi yhtä lailla tarpeellista. Seuraavassa luodaan katsaus siihen, millaisia yksineläjänaisia koskevia diskursseja, eli puhetapoja ja merkityksiä, eri tutkimuksissa on tunnistettu.

 

Näkemys yksineläjänaisista luodaan yhteisesti

Yksineläjä-käsitteen määritteleminen tutkimuksissa ei ole aivan ongelmatonta. Useimmissa yksineläjyyden määritelmissä nousee esiin kaksi asiaa, nimittäin parisuhde ja lapset, tai lähinnä niiden puute. Lähteestä riippuen yksineläjä voi olla naimaton, eronnut, ilman parisuhdetta elävä, leski, yksinhuoltaja, lapseton tai kotoa pois muuttaneiden lasten vanhempi. Yhteistä eri määritelmille on se, että ne kuvaavat jonkin elementin puuttumista, mikä on DePaulon ja Morrisin (2005) mukaan merkki yksineläjän leimautuneesta asemasta. Tiukimman märittelyn mukaan yksineläjänainen olisi naimaton, yksin asuva, lapseton, ja eläisi ilman parisuhdetta (Macvarish 2006). Englanninkielisessä kirjallisuudessa käytetään usein sanaa single, mitä lähinnä vastaa suomen kielen sinkku. Sinkku ei kuitenkaan ole kovin tarkka termi ja herättää mielikuvia tietyn ikäisestä ja tietyt luonteenpiirteet omaavasta naisesta (Mäkinen 2008, 30).

Tässä artikkelissa ei kuitenkaan ole tavoitteena määritellä, kuka yksineläjänaisen luokkaan kuuluu, vaan katsoa, mitä merkityksiä liitetään yksineläjänaisiin, ja kuinka nämä merkitykset vaikuttavat naisten identiteetin rakentumiseen. Yksineläjänaisista tehty tutkimus on viime vuosikymmeniin asti keskittynyt lähinnä siihen, miten naiset eroavat muista psykologisesti, tai miten he voivat hyväksyä itsensä ja toteuttaa itseään. Tärkeää olisi kuitenkin myös tarkastella yhteisesti rakennettua, aikaan ja paikkaan sidonnaista näkemystä yksineläjyydestä. Toisin sanoen olennaista ei ole se, millainen henkilö on yksineläjä, vaan miten yksinelävistä puhutaan. (Reynolds & Wetherell 2003.)

Aihetta lähestytään sosiaalisen konstruktionismin ja diskurssianalyysin näkökulmasta. Sosiaalinen konstruktionismi on tieteellisteoreettinen suuntaus, jonka mukaan näkemyksemme maailmasta rakennetaan arkipäiväisessä kanssakäymisessä. Totuutena pitämämme tieto on kunakin hetkenä yhteisesti hyväksytty tapa ymmärtää asioita. (Burr 2003.) Diskurssi puolestaan on kielen käyttöä, jolla rakennamme omien tavoitteidemme mukaista todellisuutta. Meillä on käytössämme erilaisia käsitteitä, kuvauksia, sanontoja ja kielikuvia, joilla voimme tilanteeseen sopivasti kuvailla maailmaa. Nämä toistuvat ja tietyllä tyylillä käytetyt kielen kokonaisuudet eli tulkintarepertuaarit voivat moninaisuudessaan olla myös ristiriitaisia. (Potter & Wetherell 1990.) Toiset diskurssit muuttuvat itsestään selviksi ja normaaleiksi, jolloin vaihtoehtoisten puhetapojen käyttäjät joutuvat tekemään työtä ja neuvottelemaan saadakseen äänensä kuuluville (Burr 2003, 63–80).

Esimerkiksi näkemys yksineläjänaisesta rakennetaan yhteisesti arkipäiväisessä keskustelussa, puheessa ja kirjoituksessa. Yksineläjänaisesta voidaan luoda myönteistä, kielteistä tai jopa ristiriitaista kuvaa. Reynoldsin ja Wetherellin (2003) mukaan vallitsevassa kielenkäytössä parisuhdetta ja perhettä kuvataan normaalina, luonnollisena ja näkyvänä, samalla kun yksin elämistä kuvataan poikkeavana, näkymättömänä ja mystisenä. Tämä on se lähtöasetelma, jossa yksittäinen yksineläjänainen luo merkitystä elämälleen ja rakentaa identiteettiään (mt.). Kiinnittämällä huomiota siihen, miten yksin elämisestä ja yksineläjänaisista puhutaan, pystytään edistämään monitahoisemman ja tasapuolisemman ilmapiirin syntyä.

 

Yksineläjänaisen elämästä puhutaan ihannoivasti ja halventaen

Tässä kirjoituksessa käytetyissä lähteissä yksineläjyyttä on tutkittu pääasiallisesti haastattelemalla yksineläjänaisia itseään. Kaikissa tutkimuksissa ei puhuttu nimenomaan diskursseista, vaikkakin analysoitiin naisten kertomuksia ja niissä esiintyviä merkityksiä.

Tässä artikkelissa kuvataan eri tutkimuksissa esiin tulleita tapoja puhua yksineläjyydestä löyhästi Reynoldsin ja Wetherellin (2003) määrittelemien tulkintarepertuaarien mukaan. Heidän mukaansa naiset puhuivat yksineläjyydestä negatiiviseen ja halventavaan sävyyn puutteena tai vikana sekä sosiaalisena ulkopuolisuutena. Positiivisessa ja ihannoivassa puhetavassa yksineläjyys oli valintaa ja vapautta sekä saavutusta ja itsensä toteuttamista (taulukko 1). Tulkintarepertuaarien vastakkaisuus ja epäjohdonmukaisuus tekee yksineläjänaisen identiteetin rakentumisesta haasteellista.

Yksinkertaisuuden nimissä samaa luokittelua käytetään tässä silloinkin, kun eri lähteessä on nimetty naisten kuvaukset toisin. Vertailussa on lisäksi tutkimus, jossa haastateltavina oli myös miehiä (Zajicek & Koski 2003) sekä yksi sinkkunaisten elämäntapaoppaita käsitellyt tutkimus (Koeing ym. 2010). 

Taulukko 1. Yksineläjänaisen negatiiviset ja positiiviset tulkintarepertuaarit

Puute ja vika

Naiset viittasivat eri haastatteluissa perinteiseen tapaan puhua yksin elävästä naisesta: siinä keskitytään naisen henkilökohtaisiin vikoihin ja puutteisiin syynä yksin elämiselle. Nainen on esimerkiksi epätoivoinen, säälittävä tai onneton, koska ei kykene saamaan miestä, tai vaihtoehtoisesti villi, kypsymätön, itsekäs ja epänaisellinen, kun ei miestä ja perhettä kaipaa.

Puutteisiin ja vikoihin keskittyvä tapa puhua yksin elämisestä tuli haastatteluissa esiin, kun naiset muistelivat keskusteluja lapsuudestaan tai kuvittelivat muiden mielipiteitä elämäntilanteestaan (Reynolds & Wetherell 2003). Byrnen (2008) haastatteluissa puutteen ja vian kuvausta käyttivät naiset, jotka puhuivat yksin elämisestä pakkona, tai jotka eivät omien sanojensa mukaan olleet kovin menestyviä elämässään. Yksineläjyys miellettiin selkeästi identiteetiksi, jota ei yhteisössä hyväksytä. Yllättävää kyllä, Byrnen mukaan nekin naiset, jotka eivät samastuneet kielteiseen kuvaan yksineläjistä, käyttivät sitä puhuessaan muista tuntemistaan yksin elävistä naisista.

Puutteen ja vian diskurssi rakentaa kuvaa naisesta, jolta puuttuu terve ihmissuhde, ja joka ei sen lisäksi pysty vaikuttamaan tilanteeseensa (Zajicek & Koski 2013). Yksinelämisen pitäminen ongelmana näkyy siinä, kuinka parisuhteen puuttumista ihmetellään ja kyseenalaistetaan. Yksineläjänainen saa osakseen ankaran tuomion, koska hänet on vaikea luokitella ja hänet koetaan mahdollisena uhkana muille naisille. Poikkeavalla elämäntavallaan hän pakottaa muut kyseenalaistamaan oman elämänsä ja itsestään selvänä pidetyn perhe-elämän mallin. (Gordon 1994, 136–138.)

 

Eristyneisyys ja ulkopuolisuus

Eristyneisyyden repertuaaria käyttäessään naiset viittasivat puhetapoihin, joissa parisuhde ja perhe-elämä nähdään normina. Yksineläjyys ilmenee tuolloin ulkopuolisuutena, menetyksenä ja toissijaisuutena. Naista ei ole huolittu tai hän on vieraantunut perhe-elämästä. Väistämättä hän on tällöin myös yksinäinen. Erilaisuudessaan yksineläjänainen on muiden painostuksen ja tuomitsevuuden kohde.

Tämä tapa puhua yksin elävistä naisista asettaa parisuhteen ja yksineläjyyden vahvasti vastakkain, ikään kuin ne olisivat kaksi erillistä, toisiinsa liittymätöntä sosiaalista maailmaa. Parisuhde kuvataan ensisijaisena, yksin eläminen huono-osaisuutena ja ulkopuolisuutena. (Reynolds & Wetherell 2003.) Ulkopuolisuutta lisää yleisesti hyväksyttävien elämänvaiheiden puuttuminen: avioliiton ja lasten saannin etappien puuttuminen kuvataan merkkinä aikuistumatta jäämisestä. Kun nainen ei voi määritellä itseään parisuhteen kautta, saattaa esimerkiksi tyttären identiteetti jäädä vallitsevaksi (Gordon 1994, 98). Ojala ja Kontula (2002, 39) totesivat myös yksineläjien itsensä syyllistyvän normatiiviseen ajatteluun, jossa parisuhde on solmittava tiettyyn ikävaiheeseen mennessä. Eristyneisyyden repertuaarissa yksineläjänaisen on vaikea määritellä itsensä aikuisen statusta ansaitsevaksi, täysvaltaiseksi yhteisön jäseneksi.

Eristyneisyyden ja ulkopuolisuuden diskurssilla voi ajatella olevan käytännön seurauksia naisten elämässä. Zajicek ja Koski (2013) löysivät tutkimuksessaan kaksi arkielämän strategiaa, jolla yksineläjät välttelivät ulkopuolisuutta: yksineläjät hakeutuivat aktiivisesti seuraan ja toimintaan mukaan, ja välttelivät tilanteita, joissa parisuhteet ja perhe korostuivat, kuten pariskuntien illallisia tai häitä. Gordonin (1994, 101–104) mukaan jotkut naiset taas tekivät aktiivisesti työtä sen eteen, että heidät sisällytettäisiin parisuhde- ja perhemaailmaan.

 

Valinta ja itsenäisyys

Kielteisiä puolia korostavaa yksineläjyyden kuvausta vastustamaan on syntynyt myös toisenlainen tapa puhua yksin elämisestä: yksineläjänainen kuvataan vapaana ja itsenäisenä. Kaikissa tutkimuksissa naiset käyttivät tätä tapaa puhua itsestään tuodakseen ilmi elämäntyylinsä positiivisia puolia. Naisesta puhutaan siis oman valintansa tehneenä, vapaata ja riippumatonta elämää viettävänä. Yksineläjänainen kuvataan vahvana ja etuoikeutettuna. Kiinnostavaa onkin, että tämä repertuaari kääntää oletukset ulkopuolisuudesta ylösalaisin. Nyt yksineläjyys on ylistettyä ja etuoikeutettua, kun taas parisuhde nähdään toissijaisena, rasitteena ja häiriötekijänä (Reynolds & Wetherell 2003).

Toisaalta, Gordonin (1994, 46–49) Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Suomessa haastattelemista yksineläjänaisista vain viidesosa puhui yksinelämisestä täysin selkeänä valintana, vaikka kolme neljäsosaa kuvaili elämäntilannettaan vapaaehtoiseksi. Yksineläjyyttä kuvattiin usein tilanteena, johon nainen oli tiedostamatta ajautunut.

 

Itsensä toteuttaminen ja saavutus

Seurauksena yksineläjänaisen itsenäisyydestä, hän on myös vapaa toteuttamaan itseään ja tavoittelemaan unelmiaan. Tässä repertuaarissa nainen vastaa omasta elämästään, kehittää itseään ja saavuttaa syvällisemmän itsetuntemuksen kuin parisuhteeseen sidottu kanssasisarensa. Nainen on sinut yksineläjäidentiteettinsä kanssa, eheä ja tärkeä omana itsenään. Erityisesti taloudellista riippumattomuutta korostetaan - yksineläjänainen ansaitsee omat rahansa ja maksaa omat laskunsa. (Byrne 2008; Koeing ym. 2010.)

Koska yksineläjänaiselta puuttuvat parisuhde ja perhe, työstä tulee tärkeä elementti identiteetin rakentamisessa. Puhumalla saavutuksista ja työstä voidaan korvata avioliitto perinteisenä siirtymäriittinä, ja osoittaa elämänvaiheen vaihtumista lapsuudesta aikuisuuteen. Työpaikan sosiaalisista suhteista puhutaan perheenkaltaisina. Voi käydä niinkin päin, että perhe jää perustamatta, koska työ on niin olennainen osa identiteetin rakentamista. (Gordon 1994, 73–80.) Toisaalta Macvarishin (2006) haastattelemat naiset harvemmin pitivät työtään itseään määrittelevänä tekijänä, käyttäen enemminkin harrastuksiaan ja luovuuttaan minuutensa rakentamisen osina. Macvarishin mukaan tämä saattaa johtua siitä, että tunnustusta itselle haetaan nykyään yhä vähemmän työn kautta.

Itsensä toteuttamisen kuvauksessa korostuu luovuuden lisäksi vahvuuden, kehittymisen ja itsemääräämisen teemat (Byrne 2008). Itseriittoisuuden ja täyttymyksen alleviivaamisessa on kuitenkin vaaransa: se antaa viestin, että naiset ovat onnellisia vain pystyessään löytämään todellisen, sisäisen minänsä – jos nainen ei tähän kykene, on hän itse syypää omaan onnettomuuteensa (Koeing ym. 2010).

 

Yksineläjyydestä puhuminen ei ole yksioikoista

Edellä kuvattujen kahden ääripään kuvauksien lisäksi tutkijat löysivät useita vaihtoehtoisia, kärjistämistä vastustavia, mutta ristiriitaisia puhetapoja, joita naiset käyttivät kertoessaan elämästään. Yksineläjänaiset pyrkivät toisaalta puhumaan itsestään myönteisessä valossa, mutta häilyivät ihannoivien ja halventavien kuvausten välimaastossa (taulukko 2). Selityksenä tälle voi olla se, että vallitseva kulttuuri ei tarjoa valmiita tapoja kuvata elämää yksinelävänä ja samalla menestyneenä ja onnellisena: parisuhteen ideologia on niin vahva, että suuri osa yksineläjistä uskoo siihen ja tukee sitä puheessaan (Zajicek & Koski 2013). Sen vuoksi vallitsevan puhetavan vastustaminen on pikemminkin piilevää, hajanaista ja torjuvaa, kuin järjestelmällistä tai avoimesti haastavaa. (Mt.; Gordon 1994, 42) 

 

Taulukko 2. Yksineläjänaisen vaihtoehtoiset ja ristiriitaiset tulkintarepertuaarit

 

Reynolds ja Wetherell (2003) näkevät puutteen ja vian kuvauksen olevan niin hallitseva, että jokaisen yksineläjänaisen on jollain keinoin otettava se esiin identiteettinsä rakentamisessa. Yksin elämisestä on siis vaikea puhua torjumatta ensin vallitsevaa mielikuvaa. Tämä usein tapahtuu esittämällä oma tarina epätyypillisenä yksineläjänaisena: korostetaan hyviä puolia tai lievennetään kärjistävää puhetapaa selittävillä asianhaaroilla. Byrnen (2008) tutkimuksessa naiset kuitenkin pääasiassa pitivät omaa kyvyttömyyttään tai puutettaan syynä tilanteeseensa. Toisille yksin jääminen oli hallitsematon asia, joka vain tapahtui heille. Näiden naisten oli Byrnen mukaan vaikea esittää yksineläjyys omana valintanaan.

Toisaalta myös ihannoiva kuvaustapa asettaa naisen vaikeaan asemaan: jos julistaa yksin elämisen olevan positiivista, niin kumppanin kaipuu näyttäytyy ongelmallisena. Usein naiset tuntuvatkin pyytelevän anteeksi haluaan löytää sitoutunut ihmissuhde. Nämä kaksi kategoriaa nähdään toisensa poissulkevana: nainen ei ikään kuin voi samanaikaisesti suhtautua positiivisesti yksinelämiseen ja haluta parisuhdetta. Tällöin yksineläjänaiselle paras identiteetti on täyttymyksen saavuttanut nainen, joka ei kaipaa miestä. Huonoin identiteetti puolestaan on kumppanin haluava nainen, joka ei kykene sellaista löytämään. (Reynolds & Wetherell 2003.)

Macvarish (2006) korostaa, että ihannoivassa puhetavassa ei välity nykynaisen elämän monimutkaisuus. Vaikka hänen haastattelemansa naiset kuvailivat elämäänsä puhumalla valinnoista ja vapaudesta, he toisaalta kipuilivat mahdollisen lapsettomuuden ja yksinäisyyden kanssa: heidän puheessaan toistui pelko yksin jäämisestä sairaana ja vanhalla iällä. Myös Byrnen (2008) haastattelemat naiset puhuivat yksinäisyydestä, lapsettomuuden katumisesta ja läheisyydenkaipuusta.

Zajicekin ja Kosken (2013) mukaan yksinelämisen merkityksen rakentaminen vaihtelee myös suuresti riippuen siitä, koetaanko se vapaaehtoiseksi vai pakoksi. Reynolds kollegoineen (2007) havaitsivat, että naiset tasapainottelivat kertomuksissaan valinnan ja sattuman välillä, mikä aiheutti yksineläjänaisille hankaluuksia identiteettinsä neuvottelemisessa. Nainen, joka esittää yksin elämisensä olevan valinta, vedoten esimerkiksi luonteenpiirteisiinsä, on vaarassa tulla nähdyksi epänaisellisena ja epänormaalina. Vapauden korostaminen antaa naisesta helposti itsekkään kuvan. Tätä uhkaa ennakoidessaan, nainen turvautuu sattumadiskurssiin, selittäen yksin elämistään tilaisuuden puuttumisen kautta. Se, että jotain ei ole tapahtunut, ei voi olla naisen syy. Puhuessaan sattumasta naiset sijoittavat vastuun itsensä ulkopuolelle, olosuhteisiin. Tämä on kuitenkin ristiriidassa vahvan ja määrätietoisen naiskuvan kanssa. Lisäksi naista saatetaan joka tapauksessa syyttää väärien valintojen tekemisestä. (Mt.)

Moore ja Radtke (2015) havaitsivat samanlaista tasapainottelua äitiyden diskurssin suhteen. Yksineläjänainen voi selittää lapsettomuuttaan sillä, ettei halua lapsia, vaikka onkin hyvä lasten kanssa, hoitaa mielellään muiden lapsia, ja olisi avoin harkitsemaan lapsia sopivan parisuhteen osuessa kohdalle (mt.). Yksineläjyyden voi siis nähdä olevan jatkuvaa kamppailua normaaliuden käsityksen ja oman elämäntavan puolustamisen välillä.

Gordonin (1994, 90–91, 177) haastattelemien yksineläjänaisten identiteetin rakentamisessa korostuivat erillisyys ja yhteenkuuluvuus. Naiset pyrkivät kuvaamaan itsenäisyyttä, jossa heidän yksilöllisyytensä on vahvuus heikkouden sijaan. Toisaalta he yrittävät tasapainotella tämän pyrkimyksen ja läheisyyden tunteen kanssa, pyrkien jonkinlaiseen vastavuoroiseen tarvitsevuuteen ihmissuhteissaan. Gordon (mts. 99–102) tuli siihen tulokseen, että itsenäisyyden tunnetta on helpointa ylläpitää omissa oloissa tai muiden yksineläjien parissa. Pariskuntien ja perheiden seura tuo itsenäisyyteen epätoivottua haavoittuvaisuutta. Gordon pitääkin naisten identiteetin rakentumista erilaisena julkisessa tilassa verrattuna henkilökohtaiseen tilaan.

Ristiriitaisuudesta huolimatta, jotkut naiset onnistuvat rakentamaan elämästään hyväksyttävää tarinaa. Mäkinen (2008) määritteli haastattelemiensa naisten tarinoista neljä erilaista hyväksyttävää, aikuisen naisen kuvausta. Työmyyrädiskurssia käyttäessään yksineläjänaiset puhuivat ahkeruudestaan, vastuuntunnostaan ja aikuisuudestaan. Mainediskurssia hyödyntäessään he loivat mielikuvaa hyvämoraalisesta, seksuaalisuuttaan oikealla tavalla ilmaisevasta naisesta. Mainediskurssi oli usein tasapainottelua heteroseksuaalisuuden todistamisen ja liialliseksi määritellyn seksuaalisen kiinnostuksen välillä. Syyttömyyden kuvaukseen tukeutuessaan naiset kertoivat hyvistä puoliso-ominaisuuksistaan ja totesivat olevansa syyttömiä puolison puuttumiseen. Tällä yritettiin tasapainotella itsenäisyyden ja norminmukaisen parisuhdeodotuksen välillä. Hoivadiskurssin avulla he kuvailivat itseään hoivaamaan kykenevinä ja äidiksi sopivana naisena. Näin vastattiin mielikuvaan naiseudesta äitiyteen yhtyeenkietoutuneena.

Mäkinen (2008) toteaa, että kunkin kuvauksen hyödyntäminen edellyttää taitavuutta, sillä jokainen neljästä diskurssista voi kääntyä yksineläjänaista vastaan. Puhetapojen taitamattoman käytön seurauksena naista voidaan esimerkiksi pitää itsekkäänä työnarkomaanina, seksihulluna, heikkona tai itseään äitejä parempana pitävänä naisena.

 

Yksineläjänainen on aktiivinen identiteettinsä rakentaja

Yksineläminen on lisääntynyt länsimaisissa yhteiskunnissa samalla kun perinteiset ajatukset rakkaudesta, parisuhteesta ja perheestä ovat muuttuneet. Edellä esitettyjen tutkimusten valossa voisi ajatella, että nykyinen yksineläjänainen elää kahta ääripäätä edustavan, negatiivisen ja positiivisen näkemyksen puristuksessa. Tutkimuksissa tuli esiin, kuinka naiset tasapainottelevat puhuessaan yksineläjyydestään valinnan ja sattuman, yhteenkuuluvuuden ja erillisyyden sekä normaaliuden ja oman elämäntavan puolustamisen välillä. Sosiaalisen konstruktionismin hengessä on tärkeää tiedostaa, että näkemys yksineläjänaisesta on arkielämässä yhteisesti rakennettu.

Kielteisten ja niitä vastustavien ihannoivien kuvausten rinnalle näyttäisi siis muodostuvan monitahoisempi, mutta toisaalta ongelmallisempi tapa puhua yksin elämisestä. Tarvitaankin lisää tutkimusta siitä, miten tasapainottelu eri puhetapojen välillä onnistuu: puhuvatko naiset itsestään monitahoisesti vai rajoittuvatko kuvaukset yhteen tai toiseen ääripäähän? Lisäksi olisi tärkeää tutkia yksineläjyyttä eri väestöryhmissä. Esimerkiksi edellä esitettyjen tutkimusten aineisto on rajoittunutta: tutkimukset keskittyivät pääasiassa keskiluokkaisiin, valko-ihoisiin länsimaalaisiin, joiden taloudellinen tilanne on vakaa.

Voisikin olettaa, että tapa puhua yksineläjänaisista vaihtelee yhteiskuntaluokasta ja kulttuurista toiseen. Samoin eroja voi näkyä riippuen siitä, onko kyseessä nuori tai ”perheiässä” oleva tai sitä vanhempi nainen. Myös naisen siviilisääty ja elämäntilanne saattavat vaikuttaa: onko hän naimaton vai joskus naimisissa ollut, onko yksin eläminen väliaikaista vai pitkäaikaista? Muina vaikuttavina taustatekijöinä voi pitää sitä, asuuko nainen kaupungissa vai maalla, onko hän hyvin toimeentuleva vai vähävarainen. Tätä kirjoitusta varten käytetyissä lähteissä jäi lisäksi miltei kokonaan puuttumaan näkökulma homoseksuaalisuuden vaikutuksesta yksineläjänaisen identiteetin rakentumiseen.

Kiinnostavasti Moore ja Radtke (2015) kysyvät, täytyykö yksineläjänaisten sivustakatsojan asema välttämättä nähdä negatiivisena ja syrjäytettynä, vailla valtaa. Normin ulkopuolella sijaitseminen sallii henkilölle mahdollisuuden yhdistää sisäpiirin tietous ulkopuolisen kriittisyyteen. Marginaalissa oleva ryhmä pystyy yhtä aikaa vastustamaan vallitsevaa normia ja luomaan vaihtoehtoisia tapoja puhua maailmasta. (Mt.)

Zajicekin ja Koskin (2013) mukaan onkin tärkeää tiedostaa, että yksineläjät ovat aktiivisia sosiaalisen todellisuuden rakentajia, eivätkä vain muiden puheen passiivisia kohteita. Naisten tapa ottaa haltuunsa erilaiset puhetavat ja kuvata identiteettiään yksineläjänä kertoo, että he pystyvät vastustamaan väheksyntäänsä ja marginalisaatiotaan. (Mt.) Byrnen (2008, 35) sanoin, yksinelävät naiset osoittavat ihailtavaa kykyä ja kekseliäisyyttä rakentaessaan aktiivisesti omaa identiteettiään, tukeutuessaan omiin arvoihinsa ja valintoihinsa, ja vastustaessaan vallitsevia naiseuden rakenteita.

 

Lähteet

Burr, Vivien (2003). Social Constructionism. Lontoo: Routledge.

Byrne, Anne (2008). Single women in Ireland. Teoksessa Bell, Rudolph M., & Yans, Virginia (toim.), Women on Their Own. Interdisciplinary Perspectives on Being Single (s.16–39). New Brunswick, NJ: Rutgers University Press.

DePaulo, Bella, & Morris, Wendy L. (2005). Singles in society and science. Psychological Inquiry, 16, 57–83.

Gordon, Tuula (1994). Single Women. On the Margins? Basingstoke: Macmillan.

Klinenberg, Eric (2012). Going Solo. The Extraordinary Rise and Surprising Appeal of Living Alone. Lontoo: Penguin.

Koeing, Jennifer & Shindler Zimmerman, Toni & Haddock, Shelley A., & Banning, James H. (2010). Portrayals of single women in the self-help literature. Journal of Feminist Family Therapy, 22, 253–274.

Macvarish, Jan (2006). What is ’the problem’ of singleness? Sociological Research Online, 11. Haettu osoitteesta: http://www.socresonline.org.uk/11/3/macvarish.html

Moore, Jennifer A., & Radtke, H. Lorraine (2015). Starting “real” life: Women negotiating a successful midlife single identity. Psychology of Women Quarterly, 2, 1–15.

Mäkinen, Arja (2008). Oikeesti aikuiset. Puheenvuoroja yksineläjänaisen normaaliudesta, hyväksyttävyydestä ja aikuisuudesta. Tampere: Tampereen yliopistopaino.

Ojala, Eija M. & Kontula, Osmo (2002). Tarvitseeko minua kukaan? Keski-ikäiset yksineläjät perhekeskeisessä yhteisössä. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 40/2002. Helsinki: Hakapaino.

Potter, Jonathan, & Wetherell, Margaret (1990). Discourse: Noun, verb or social practice? Philosophical Psychology, 3, 205–219.

Reynolds, Jill, & Wetherell, Margaret (2003). The discursive climate of singleness: The consequences for women’s negotiation of a single identity. Feminism & Psychology, 13, 489–510.

Reynolds, Jill & Wetherell, Margaret, & Taylor, Stephanie (2007). Choice and chance: Negotiating agency in narratives of singleness. The Sociological Review, 55, 331–351.

Zajicek, Anna M., & Koski, Patricia R. (2003). Strategies of resistance to stigmatization among white middle-class singles. Sociological Spectrum, 23, 377–403.